Ja jälleen kerran elämässä on se hetki, kun pysähdytään. Katson peiliin ja mietin. Olenko minä onnellinen? Onko asioita joita haluaisin muuttaa? Onko elämäni järjestyksessä? Ja vain vastaamalla itselleni rehellisesti, voin jatkaa elämääni. Elämää voi toki jatkaa olematta itselleen rehellinen. Mutta täytyy vain muistaa, että sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Minusta ihmisten pitäisi tehdä sitä useimmin. Kaikkien. Mutta kuten siihen taas itsekin sorruin, teen sen vasta kun tapahtuu jotain. Jotain mikä pistää ihmisen miettimään, kuinka pieni ja voimaton hän on. Olen todellakin ollut onnellinen viimeisen puoli vuotta ja olen edelleenkin. Nyt minulla on voimia tukea tuota minun omaa kalliotani, joka on joskus pitänyt minua pystyssä. 

Samalla pistää silmääni ihmisten vinkuminen namakirjassa, kun on huono ilma tai ei ihan rahat riittänytkään uuteen paitaan tms. Kokoaikaista vinkumista aivan täysin turhista asioista. Ihan pelottaa miten nuo ihmiset elää JOS HEILLE IHAN OIKEASTI SATTUISI JOTAIN VAKAVAMPAA. En vain voi ymmärätää miksi joku viitsii käyttää/ tuhlata elämän lahjan johonkin tuollaiseen. Siis ja kuinka paljon se vie ihmiseltä energiaa. Nauttisivat siitä mitä on. Lapset tai terveys tai ihan vain se elämä. Ja minua aivan suunnattomasti häiritsee, että heittävät hyvän elämän hukkaan. Mutta jos näille viitsisi asiasta mainita, he varmaankin vain suuttuisivat. Minusta ainakin tuntuu, että hei eivät vain näe sitä omaa marinaansa. Kustsummekin siis niitä oman elämänsä marttyyreiksi. Ja kuten jo alussa kirjoitin. Olen siinä elämän vaiheessa, että en heistä jaksa enään välittää. Enkä tuhlata energiaani enkä aikaani. 

Ja siis tämä viikko on ollut ystävä / kaveri viikko. Samoin kuten tämä kevät. Olen joutunut todellakin tekemään inventaariota elämässäni. Ja välillä elämä tekee näköjään inventaariota itse. Ja kiitos Sinulle siitä. Annoit todellakin ajattelemisen aihetta, annoit sen muistutuksen. Jätit toiselle meistä suuren loven mutta paljon muistoja. Toivottavasti sinun on hyvä olla. Lepää rauhassa.