Mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän tajuaa elämänsä viimeisen kuuden vuoden olevan valhetta, tai ehkä ei? Oliko kaikki valhetta? Unta? Ajauduinko jonnekin missä en tiennyt olevani? Tällä hetkellä ajatukset ovat sekaisin. Niin sekaisin. Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole muuta kuin valhetta. Joten uskallanko luottaa aikaisempiin vuosiin. Miksi edes vaivautuisin. Silloin kun sanoit Tahdon, jään vielä miettimään tahdoitko?  Olinko todellakin niin tyhmä? Olinko niin sinisilmäinen? Ja kehen voin enään luottaa? Ja voinko kehenkään?

 

Sääli on muuttunut suunnattomaksi vihaksi. Kuinka ketään voi tehdä kenellekkään tällaista? Ei se, että hän on puhunut ystäville tai siis entisille ystävilleni omaan asialliseen tapaansa satuja. Ei siitä en ole vihainen. Mutta siitä, että nämä ihmiset luottavat enemmän häneen kuin minuun. No oli niin tai näin, he ovat ratkaisunsa tehneet. Enkä anna heille enään paino arvoa. Kyllä heillä pikku hiljaa silmät aukeaa. Ja kun ne saavat ne auki, niin on jo liian myöhäistä. Minä en siinä häviä, vaan he.

On niin paljon asioita joita haluaisin huutaa koko maailmalle. Kertoa kuinka pahalta minusta oikeasti tuntuu. Tunnen kun jokin asia söisi minua sisältä. Se leviää kuin syöpä. Ja satuttaa. Pelkään menettäväni kaiken uskon ihmisiin. Pelkään, että en voi oikeasti enään luottaa kehenkään, vaikka haluaisin. Rakennanko taas itselleni suoja muurin? Sellaisen jonka yli ei tulla. Miksi taas? Ei en todellakaan halua enään palata siihen yksinäisyyteen jollaisessa olin vuosia sitten. Enkä todellakaan halua taas antaa tilaa masennukselle. Olen katsonut sitä niin monta kertaa jo silmiin. Tiedän sen tunteen ja tunnen edelleen sen voimattomuuden, yksinäisyyden, kun kukaan ei ymmärrä. Ei helvetti.Ei.

 

Olen niin väsynyt, en jaksa enään itkeä, en jaksa enään yrittää ymmärtää. Ja miksi minun tarvitsisi. Miksi et vain hyökännyt minua vastaan. Vaan teit sen myös lapsille. Ja millainen äiti olisin jos en omia lapsiani suojelisi? Sen teen, vaikka viimeisillä voimillani. Lepään vain hetken ensiksi. Lataan itseni ja sen jälkeen nousen ylös entistäkin vahvempana. Ja sitten sinä et voi minua enään satuttaa. Et saa pienintäkään otetta. Lupaan sen.

Valheesi satuttaa, en saa mistään kiinni. En vielä. Mutta sekin hetki tulee. Kun saan vain aikaa ajatella mistä nämä kaikki tulee? Ja mikä on sen kaiken tarkoitettu määränpää?

 

Onneksi minulla on ollut ihania ystäviä. Niitä jotka ovat minua päivittäin tukeneet. Niitä jotka soittavat ja kysyvät miten voin? Vaikka omassakin elämässä on ollut vaikeaa. Tämä viimeinen puolivuotta on ollut iso käännekohta elämässäni ja tulen aina muistamaan Teitä ja olemaan kiitollinen siitä, että olette olemassa. Ja tulee minullekin se päivä, kun olen olemassa Teitä varten. Kiitos rakkaat. Olette olleet ihania ja toivonkin, että jaksatte kanssani vielä tämän viimeisen rutistuksen. Jos en muuten saa päätäni pystyyn niin teippaan itseni selkään karttakepin ilmastointi teipillä. Se pitää minunkin selkäni suorassa ja pään pystyssä. Olette rakkaita ja kiitos, että olette jaksaneet tämän kaaosmaattisen elämäni. Vaikkakin voin vaikka vannoa, että kun olette seuranneet minun elämää niin on siinä oma elämä jokseenkin leppoista.

 

Nyt suunta on ylöspäin. Ja pidän huolen, olen ennen kesää pinnalla Teidän kanssa. <3