Ja jälleen kerran elämässä on se hetki, kun pysähdytään. Katson peiliin ja mietin. Olenko minä onnellinen? Onko asioita joita haluaisin muuttaa? Onko elämäni järjestyksessä? Ja vain vastaamalla itselleni rehellisesti, voin jatkaa elämääni. Elämää voi toki jatkaa olematta itselleen rehellinen. Mutta täytyy vain muistaa, että sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää.

Minusta ihmisten pitäisi tehdä sitä useimmin. Kaikkien. Mutta kuten siihen taas itsekin sorruin, teen sen vasta kun tapahtuu jotain. Jotain mikä pistää ihmisen miettimään, kuinka pieni ja voimaton hän on. Olen todellakin ollut onnellinen viimeisen puoli vuotta ja olen edelleenkin. Nyt minulla on voimia tukea tuota minun omaa kalliotani, joka on joskus pitänyt minua pystyssä. 

Samalla pistää silmääni ihmisten vinkuminen namakirjassa, kun on huono ilma tai ei ihan rahat riittänytkään uuteen paitaan tms. Kokoaikaista vinkumista aivan täysin turhista asioista. Ihan pelottaa miten nuo ihmiset elää JOS HEILLE IHAN OIKEASTI SATTUISI JOTAIN VAKAVAMPAA. En vain voi ymmärätää miksi joku viitsii käyttää/ tuhlata elämän lahjan johonkin tuollaiseen. Siis ja kuinka paljon se vie ihmiseltä energiaa. Nauttisivat siitä mitä on. Lapset tai terveys tai ihan vain se elämä. Ja minua aivan suunnattomasti häiritsee, että heittävät hyvän elämän hukkaan. Mutta jos näille viitsisi asiasta mainita, he varmaankin vain suuttuisivat. Minusta ainakin tuntuu, että hei eivät vain näe sitä omaa marinaansa. Kustsummekin siis niitä oman elämänsä marttyyreiksi. Ja kuten jo alussa kirjoitin. Olen siinä elämän vaiheessa, että en heistä jaksa enään välittää. Enkä tuhlata energiaani enkä aikaani. 

Ja siis tämä viikko on ollut ystävä / kaveri viikko. Samoin kuten tämä kevät. Olen joutunut todellakin tekemään inventaariota elämässäni. Ja välillä elämä tekee näköjään inventaariota itse. Ja kiitos Sinulle siitä. Annoit todellakin ajattelemisen aihetta, annoit sen muistutuksen. Jätit toiselle meistä suuren loven mutta paljon muistoja. Toivottavasti sinun on hyvä olla. Lepää rauhassa. 

 

 Tänään jäin miettimään ja katsomaan ympärilleni. Siinä samassa tajusin, että onpa taas siunaantunut asuntoon paljon tavaraa. Edellisessä elämässäni asuimme omakotitalossa joka oli avara. Ei tavaroita, ei muisto -esineitä, mutta täällä on niitä. Ja paljon ja aina vain mahtuu lisää. Palaten ajassa taakse päin. Ennen edellistä avioliittoani, silloin minulla oli kanssa paljon tavaraa. Ne vain hävisivät tuossa tuon avoliiton aikana. 

Siitä tulikin mieleen, että voiko ne ihmiset jotka ovat pettyneitä/ masentuneita / kulissiliittoa -elävät. Asuvatko he kolkosti, avarasti ja jopa trendikkäästi. Voiko siellä olla onnellinen? No varmasti voi, mutta...

Tuota piti oikein jäädä pohtimaan. Onhan joskus joku sanonut, että auton siisteydestä näkee miten ihminen elää kotonaan. Ja uskon tuon olevan tottta. Minun autoni on välillä iso kaaos, mutta ei haittaa niin on kotinikin. Mutta sitä varten siunataan silloin tällöin siivous päivä ja taas mennään. Ja asuu täällä sit sen verran porukkaa, että ihmekkös jos on joskus kaaos. Jos se jotain ulkopuolista häiritsee niin antaa häiritä. En minä pidä kotiani heille mieluisana paikkani, vaan se on minun ja minun perheeni.

Kaikki esineeni tosiaan muistuttavat minua ihmisistä. Niistä ihmisistä jotka ovat elämässäni lähellä. Ja myös niistä jotka vain ovat jääneet matkan varrelle. Mutta se on sellaista se elämä. Muistoja kuitenkin vaalin. Ja se kuinka elän tällä hetkellä elämäni yhtä onnellisinta aikaa, niin silloin kotini saa pursuta ihan yhtä paljon kuin Minäkin. Se tunne kun täältä kaaoksen keskeltä herään aamulla rakkaiden ihmisten kanssa... Se tunne on vain niin sanoin kuvaamaton. 

Minä siis rönsyä ja niin tekee kotinikin :D

 

 

Se tunne. Se vie läpi vartalon se on todella vahva. Se laittaa kropan eri osa alueet värisemään. Ja sanoja jotka kuvaisivat sitä tunnetta ei ole. Se on niin suuri, syvä, ihana, voimakas enkä ikinä uskonut saavani sitä. Se on se tunne, kun rakastaa. Tänään kun makasin mieheni kainalossa. En voinut edes sanoin kertoa kuinka paljon häntä rakastan. En noiden kahden avioliiton jälkeen voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä saan jotain näin suurta. Ja vaikka sanoisin hänelle 100 kertaa päivässä: Rakastan Sinua, niin sekään ei riitä. 

Eräs ystäväni sanoi, että jokaiselle ihmiselle on se kaksi ihmistä maan päällä. Ja mikä onni että sen löysin. Ja se on varmaan tottakin. Kuka voisi sanoa, että on vain se yksi ja ainoa. Ei. Voi olla että niitä onkin se kaksi. Onhan se tietenkin vähän suurempi mahdollisuus löytää :D 

Kaiken elämäni kokeman myötä, ihmettelen itseäni suuresti. Koska lupasin rakentaa sen suojamuurin, lupasin itselleni että en enään luota, en enään rakasta, en anna kenellekään mahdollisuutta. Mutta kuitenkin olen tässä ja nyt. Enkä voisi kuvitellakaan olevani muualla. Ja siltikin uskon ja luotan, nyt ei kukaan vie mattoa alta. Tuo ihana rakastaa, suojelee, hellii ja pussaa. Ja kiitos hänelle siitä. 

Kun kaksi aikuista ihmistä kohtaa niin se varjo tulee menneisyydestä. Jokainen kun kantaa menneisyyden perässään. Millainen on kenenkin menneisyys, voiko ihminen muuttua? Tekeekö ihminen toisin, oppiiko se virheistään? Kyllä minä uskon ja mitä enemmän tulee ikää sitä laajempi on se elämän katsominen. Itse nyt näin jälkikäteen huomasin, kuinka vuosia sitten menetin osan itsestäni ja naiseudestani. Nyt kun hän on vieressäni ja saanut tuotua takaisin sen mikä minulta on puuttunut niin vasta nyt olen tajunnut kuinka katkera olenkaan ollut. Mutta silloin olin vain niin lähellä sitä tilannetta ja ja pyörin sitä samaa ympyrää, vaikka olisi pitänyt mennä eteen päin. Toivottavasti en enään koskaan katkeroidu. Kamalaa elämän tuhlaamista. 

Uskon eläväni tällä hetkellä yhtä elämäni ihanimmasta jaksosta. Joskus naisena pohdin lehdissä olevia kirjoituksia joissa naiset 40+ sanovat että seksi on parasta silloin. Jumaliste jos se on jo nyt tätä niin joutuu tää nainen ihan innolla odottaa että millaista se voi olla silloin. Huh hu... hiki tulee jo pelkästä ajatuksesta, vai onko nuo kirjoitukset kliseitä? Hmmm .. en usko. Sillä haluan, että minulla on vielä jotain superia tiedossa :D 

Miksi kaikki ihmiset eivät voisi olla samaan aikaan yhtä onnelisia kuin minä? Olisi erittäinkin mukavaa. Sillä haluan myös Teidän tietävän kuinka Ihanalta ja hyvältä voi tuntua. Ja jos jostain tuntuu, että mitä tuokin tuolla hehkuttaa, niin voin kertoa: Olen sen ansainnut. 

Ja nyt naiset hymy korviin ja kohti kevättä <3 

Ihanaa kun ollaan keksitty tuollainen päivä kalenteriin.  Mutta mikä on ystävänpäivä ja kenelle se on oikeasti suunnattu?

Paljon ihmiset sitä toitottavat ja toivottavat.  Mutta pitääkö sitä huudella kaikille? Eikö vain ystäville? Mikä on sitten ystävä,  kaveri? Minusta tuossa välissä on pitkä matka. Kavereita, moi moi tuttuja, naamakirja kavereita ( usealla monta sataa. Tunteeko se OIKEASTI NE KAIKKI -ei.) Ei todellakaan, mutta onhan se hienoa että on monta sataa kaveria. Tai osa voi olla julkisuuden henkilöitä, sitä kautta saa monta haluun olla-kaveria. Mutta ne henkilöt joilla on näitä moi moi tuttuja paljon... niin monta tosi ystävää heillä on? Ja joskus, kun tarkastellaan lähemmin " ystävyyttä" niin huomataankin kuinka häikäilemättä he käyttävätkin hyväkseen.  Ja ovat siis vain olevinaan ystäviä. Mutta niin kuin moni tietää,i ensimmäiset muutamat kertaan sattuu. Sitten taas kerran siihenkin tottuu. Ei voi kuin nauraa näille epätoivoisille yrittäjille ja leikkiä olevansa taas Umpi tyhmä. Ottaa vastaan tarinaa, jonka he luulevat meidän uskovan ja nielevän.

Montako ystävää kulkee elinaikana matkallasi?  Minulle tosi läheiset ystävät mahtuvat yhden käden sormiin. Heille voin kertoa aivan kaiken, heihin voin aina turvautua, autan heitä aina kun voin, olen heidän kanssaan aina kun voin, annan heille vaikka elämäni käsiin. Ja kiitän ja kumarran, että he olevat elämässäni. En ikinä voi kiittää heitä kyliksi, Ei ole sanoja eikä tekoja. Mutta toivon heidän tietävän ja uskon heidän tietävän. 

Minun elämässäni on ollut niin suuria käännekohtia ja aina on löytynyt kainalo minne käpertyä, kun on paha paha maailma näyttänyt puolensa. Ja mikä sen ihanampaa, kun on sellainen jonka puoleen kääntyä. Jopa jos jokin asia on oikein sattunut niin ei ole voitu puhua, mutta mukana on aina ollut. Joskus istuttu vain hiljaa, itketty vuorotellen, naurettu ja ihmetelty. Sitä on siis ystävänpäivä. Ja Ystävänpäivä on vuoden jokainen päivä. Pitäkää rakkaista ihmisistä kiinni ja muistakaa muistaa heidän olemassa oloaan. Ne tärkeimät ovat siinä, kunnes kuolema erottaa <3 - Rakkaille ystäville - 

 

Kuinka moni meistä on tammikuussa tehnyt uuden vuoden lupauksen? Ja lupaus on tietenkin laihduttaminen. Ja siihen liitetään tuo kuntosalikortti. Joka tietenkin on vielä yhden vuoden jäsenyys :/ Joita me naiset sitten maksamme kiltisti koko vuoden ja salilla kuitenkin notkumme noh, tammikuu menee... Helmikuussa harvenee. Ja maaliskuussa ei ole muutakuin se saakelin lasku. Jotkut oikein pitkä jänteiset saattavat oikein näppäränä kitkutella jopa huhtikuulle, mutta alkaa se jo olla liikaa :D

Mutta kysymys kuuluukin. Minkä ihmeen takia me annamme itsemme mennä tähän kuntoon. Eikö meissä ole yhtään selkärankaa kunnioittamaan sitä mitä me todella olemme? Olen miettinyt miksi itse otin nuo 14 kiloa vastaan. Syitä on monia. Aina voin turvautua kaikkiin eri elämän tilanteisiin; Avioero. Mikä ihana tekosyy ottaa kiloja vastaan. Juoda iltaisin muutama siideri ja syödä kaikkea paskaa mitä naaman eteen kannetaan. Mutta miksi?  Onko se oikeasti niin, että syöminen helpottaa? Mitä jos lähtisikin vasta painona salille. Nostaa punttia minkä kerkee ja antaa kiukun purkaantua sinne. Ja mikä parasta tämän jälkeen on aivan loistava olo. Antaako se suklaalevy yhtä hyvän tunteen? Paskat. Ihan sama kuinka paljon me naikkoset muka purnaamme sitä vastaan ja väitämme että syöminen helpottaa.

Itse sain vuoden aliusta niin jäätävän itse inhon. Vihaan mikä helvetti saa ihmisen tekemään tälläista itselleen. Ei ole sellaista syytä. Toisekseen en voi siihen eroonkaan tuudittautua. Sillä minullehan se ero oli parasta mitä siinä elämän tilanteessa olisi voinut tapahtua. Ja mikä parasta tapasin uuden kihlattuni. Joka on minulle paras tapahtuma sitten viimeiseen 5 vuoteen.  

Ja onhan meillä vielä tämä ryhmä joka ei käy kuntoilemassa tai laihduta,koska heillä ei ole aikaa. Toi on aivan TÄYTTÄ PASKAA!! Toisekseen nykyään kun laihdutetaan niin on enemmänkin trendi tuo syöminen. Joka uusi dietti vhh yms... pitävät sisällään syömistä. 

Ja yksi ryhmä ne jotka viihtyvät kehossaan ja sanovat että eivät haluja olla laihoja ja ovat sinut itsensä kanssa. Joo ei kaikkien tarvitse olla langan laihoja. Mutta tosi asia on jos olet ylipainoinen niin kyllä se vain niin on että tuskin ketään heistä haittaisi jos olisivat paremmassa kunnossa, pystyisivät pienemmällä suoriutumaan jostakin asiasta eikä tarvitsisi puuskuuttaa keuhkojaan pihalle. Joten en tarkoita että kaikkien missään nimessä tarvitsis olla langan laihoja missejä..... Mutta liputan terveemmän elämän puolesta. Ja kiittää siitä saan ihanan uuden mieheni <3