Kuinka vaikeaksi kaikki asiat pitää tehdä? Koska pitää luovuttaa? Pitääkö rakkaista ihmisistä luopua, muuten kuin kuoleman kautta? Pitää. Ja vain ja ainostaan siksi, koska he sen päättävät.

 

Palataan elokuuhun 2010. Pikkuserkkuni muutti meille. Neiti oli tuolloin 16sta. Ja todella sulkeutunut ikäisekseen. Syy muuttoon oli koulupaikka ja jotain uusia kuvioita. Me jotka olemme eläneet tuon iän niin tiedämme, että se ei todellakaan ole se helpoin ikä. Mutta siitä lähdettiin kohti uusia haasteita.

 

Haasteita nimenomaan. Ne jotka ovat aitopaikalta saaneet seurata elämämme viimeistä puolta vuotta, niin huokailevat vain syvästi. Näihin aikoihin on mahtunut ja paljon. Niin hyvää kuin pahaa. Mutta kaikesta mentiin yli. Välillä itkettiin ja toisinaan naurettiin. Joskus otettiin apuja ulkopuolelta, mutta niillä mentiin.

 

Tämän kaiken tapahtumien myötä saimme joukkoomme teinin nro kaksi :) Omilla "koti" avaimilla varustettu ihana tyttö joka pursuaa elämän iloa. Joten nyt kotimme oli täytetty huumorilla ja hyvällä mielellä. Kaikki toimi ja elämässä mentiin eteenpäin. Tuo sisäänpäin kääntynyt tyttö löysi pikku hiljaa itseään. Ja kaikki palaset vain loksahtivat paikoilleen, pala  kerrallaan. Vaan tuo palapeli ei tullut koskaan valmiiksi :(

 

Otan taas esille ne elämämme rajat. Minun kodissani on rajat luomassa turvallisuutta elämällemme joita me kaikki perheenjäsenet noudatamme. Samoin se mitä annan lapsille kodin ulkopuolella. He noudattavat sielläkin sääntöjäni. Ja jos eivät noudata niin siitä seuraa rangaistus ( Huom! EI fyysinen ). Kotiarestia, jossa he miettivät mitä tekivät väärin ja miksi. Sen jälkeen keskustellaan asia. Asia pitää selvittää. Jos ihminen tässä tapauksessa lapseni tekee virheen elämässään, niin opetan hänet kantamaan vastuuta. Ei ihminen voi paeta tekemiään virheitä.

 

Nyt kuitenkin kävi niin, että koulusta pois oleminen onkin tuonnut suuren haasteen. Ei se, että nuori ei olisi noiden poissaolojen jatkuessa saanut mennä työharjoitteluun koulun puolesta... siis se ei ollut se tämän asian ydin, ei tällä kertaa. Vaan se, kun laitoin nuoren neidin tästä asiasta kantamaan vastuun. Menemään koulun jälkeen  suoraan kotia ja miettimään mitä on mennyt tekemään? Painottaen tuolle 17 -vuotiaalle nuoren naisen alulle, että tämä peli ei vetele. Ei se, että koulusta ilmoitettiin poissaoloista vaan se tietämättömyys missä hän on ollut ja se, vastuu. Vastuun opettaminen, että työelämässä ei voi olla poissa töistä, silloin kuin vain huvittaa. Tai, että kun ei vain kiinnosta. Tullessani töistä kotia. Oli neiti tehnyt ratkaisunsa ja pakannut kamansa. Otti ja lähti Jyväskylästä - Mikkeliin. Ja syy Miksi??? Koska, tämä naisen alku ei osaa kantaa vastuuta? Ja kysymys minkä takia? Jokainen voi sitä miettiä yksin ja hiljaa mielessään. Mutta häviääkö ongelma, kun sitä juoksee karkuu. Jättää taakseen ihmisen joka rakasti ja oikeasti välitti. Ja teki kaiken minkä pystyi, ja vain hänen vuokseen. Ihmisen joka oikeasti uskoi ja jaksoi uskoa.

 

Viime yönä ajoin Mikkeliin perässä, epätoivoisena ja toivoin, vielä silloin jaksoin toivoa. Toivoin, että hän tajuaisi virheensä ja osaisi ottaa itseään niskasta. Soitin ja pyysin tuon nuoren vanhemmat apuun. Toinen osapuoli ajoi jopa Jyväskylään. Toinenkin olisi tullut, mutta koska nykyajan kulkuneuvot kulkevat bensiinillä niin ei tuohon siihen yöllä ollut varaa. Muuten Kuulemma olisi ollutkin siellä? Mietin samassa MITÄ VITTUA, minä siellä tein? Miksi MINÄ lähdin sinne? Miksi se oli minun tehtäväni? Niinpä. Totuus onkin, että minun ei pitänyt siellä olla. Mutta siltikin uskoin ja toivoin, mutta turhaan. Joten pyörähdin Mikkelissä ja lähdin apeana kotiin, miettien voinko koskaan olla välittämättä liikaa?

 

Tänä aamuna, kun heräsin niin itkin. Työpäivänä itkin kesken sen. Illalla nyt olen itkenyt moneen kertaan. Mitä tein väärin? Olenko oikeasti niin huono ihminen? Hankin kesätyöpaikan jonka piti olla yllätys, mutta minä sainkin lahjaksi tämän yllätyksen. Onko kotini oikeasti niin huono paikka olla? Kaikki mitä tein, tein hänen ja hänen tulevaisuutensa vuoksi ja tämän sain. Tyhjän ja kurjan olon. Menetin ihmisen joka oli minun tyttäreni. Mutta kai se vain niin on, että isän luona on vain parempi olla. Minun on vain opittava hyväksymään se. Ja tuntea tämä kotini osittainen tyhjyys. Mutta muistot jäivät. Mukavaa ja hauskaa oli. Mutta kai se on tosi, Kaikki hyvä loppuu aikaan.

 

                                                      

                                                  

 

                                                      -Remonttia kotiimme arjen keskellä <3-