Henkinen ja fyysinen väkivalta. Kumpi on oikeastaan pahempi? Voiko niitä keskenään verrata? Puhutaanko kummastakaan? Ja jos ne rinnastetaan niin katsotaanko, että fyysinen on pahempi, koska siitä jää ns. jäljet? Mutta niin jää myös henkisestäkin, vaikkakaan sitä ei konkreettisesti ehkä näe. Tällä erää puhutaan fyysisestä.

 

Aamulla nosutessasi sängystä, voit katsoa peiliin mitä näet? Edellisen yön tapahtumat. Käsivartesi ovat mustelmilla, kaulassasi ovat mustelmat, joista näkee kuinka sinua on kuristettu viime yönä.  Katsoessasi ympärille näet asunnon aivan pirtaleina. Lasivitriinit ovat rikki, rikkinäiset viini ja viina pullot jotka olivat siinä vitriinissä, ovat hajalla suuntaan ja toiseen. Se haju mikä niistä tulee on kaaosmaattinen.  Jalkapohjasi ovat paleltuneet seistessäsi pakkasessa kaksi tuntia yöllä ja naamasi turvonnut: voi sitä itkun määrää. Silmissäsi et näe muuta kuin oman miehesi tyhjän katseen hänen kuristaessaan sinua. Kaikki siis kaikki, koko elämäsi rikkoutui juuri viime yönä kuin lasipallo. Löydänkö kaikki sirpaleet jotta voin korjata sen ja jatkaa elämääni?

Mieti, mieti, mieti? Mitä teit väärin? Onko sinussa vika? Oliko hänellä oikeus siihen? Oletko oikeasti muka parempi, että hänellä ei olisi ollut siihen oikeutta. Ja samassa sinä romahdat lattialle ikemään hysteerisenä. Ja sen romahduksen jälkeen matka on pitkä. Saatko itseäsi ikinä entiselleen? - Et. Joudutko kasaamaan itsesi pala palalta takaisin, jotta olet edes lähellä sitä? -Joudut.

 

 Kasaat itsesi sen verran;  se mies jota rakastit koko sydämmestäsi, nukkuu. Nyt sinun pitää herättää se ja kohdata se tämän kaiken jälkeen. Kuinka se onnistuu? Hän kun herää, hän katsoo ympärilleen ja sinua ja samassa kysyy anteeksi mitä täällä on tapahtunut? Yrittää ottaa sinua kädestä kiinni. Jo pelkkä kosketuskin sattuu. ÄLÄ KOSKE MINUUN. ÄLÄ KOSKE ENÄÄN IKINÄ! Se tunne kun hän yrittää ottaa hellästi kädestäsi. Se sattuu niin että tunnet sen tunteen viiltävän puukon kärjellä pitkin kehoasi. Olet omassa kotonasi, oman miehesi kanssa. Mutta mistään et saa tukea et turvaa. Olet hukassa. Auttaakaa. Hakekaa minut pois täältä. Joku? Olet yksin. Niin yksin. 

 

Tapahtuman kulku edelliseltä yöltä seuraa sinua sekunti toisensa jälkeen. Alakerrasta se alkoi. Kuristaminen, se hetki kun katsot häntä silmiin, sätkit ja tunnet sen kun henki ei vain enään kulje. Mietit, että tähänkö se minun elämäni loppuu? Niissä sekunteissa kerkiät ajatella kaikki lapsesi ja kuinka heitä rakastat. Näet silmissäsi heidän hymyilevän. Ja kun luovutat etkä enään rimpuile vastaan hän päästää sinusta irti. Juokset nurkkaan, hän heittelee sinua tavaroilla ja rikkoo  vitriinit. Mietit kuinka pääset pakoon omasta kodistasi. Yrität juosta yläkertaan. Rappusissa hän tavoittaa sinut. Vetää jaloista pitkin betoni rappusia, yrität pitää kaikilla viimeisillä voimillasi kaiteesta kiinni. Ajatuksena. Älä vain päästä irti. Saat paniikki kohtauksen joka herättää miehesi päästämään irti. Huudat, että et saa henkeä.  Juokset yläkerran huoneeseen. Ovi kiinni ja ikkunasta pihalle. Pakkaseen ja lumihankeen sukkasilleen. Pääsit ulos, turvaan, omasta kodistasi? Mutta, olet sentään hengissä.

 

Kaiken tämän jälkeen ajattelet voivasi jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Omakotitalo, kolme lasta, kaksi koiraa ja kaksi autoa. Voi sitä onnen määrää. Kaikki näyttää niin hyvältä. Sisimmässäsi, mikään ei ole hyvin. Kun hän harrastaa seksiä kanssasi niin hän tekee sen yksin samalla kun sinä itket. Kun hän kertoo rakastavansa sinua. Hän puhuu tyhjyyteen. Kun  hän tekee Teille jotain yhteistä. Esimerkiksi ruokaa, mietit samalla: Kuka hän oikeasti on ja tekeekö hän sen uudelleen?

 

En ole ikinä tärissyt niin paljon kuin edellistä tekstiä kirjoittaessani, en muista koska olisin kunnolla käynyt tuon illan läpi ja se sattuu edelleen. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Mutta nyt se on ulkona. Kokonaisuudessa. Ja minä tein sen ihan itse. Olen sittenkin vahva.