Kuinka paljosta me voimme luopua pistämättä hanttiin? Ja kauanko ihminen jaksaa taistella tuulimyllyä vastaan? Onko se koko elämän tarkoitus? Jos ihmiselle ei anneta enempää, kuin se jaksaa kantaa... Niin Missä on se Raja? Kuinka paljon naiselta voi ottaa, kun se on sitten vihdoin imetty niin kuiviin, että ei enään jaksa nousta. Eikä ehkä halua?

 

Väkivallalla viedään naiselta osa naiseutta ja osa itsetuntoa. Itsestäni en tuntenut itseäni ja samalla pidin itseäni tosi huonona ihmisenä. Olinhan silloin miettinyt, että syy voisi olla minussa. Miten äitiys? Miten paljon sitä voidaan ravistaa, että tunnet olevasi kykenemätön äidiksi? Ja millä keinoin sitä voidaan horjuttaa. Jos takana on avioero, yhden teinin epäonnistunut pelastusyritys, taistelu kouluvirastoa vastaan, että poika saa arvoisensa opetuksen kun on kylenemätön oppimaan samaan tahtiin, kun muut.

Niin ja jos ei muuta puoleen vuoteen mahdu niin ainahan voimme lisätä siihen yhden 11- vuotiaan masennuksen. Syy: äidin huono olo ja äidin voimattomuuden tunne. Ja samassa kun käännyn viranomaisten puoleen pyytämään apua. Saan vastineeksi kasan tässä tapauksessa kolme kappaletta lastensuojeluilmoituksia ja kaiken kruunaa keskustelu lapseni avoimesta sijoituksesta. Siis sana SIJOITUS, ei vaan äidin korvaan sovi. Eikä huostaanotto. Pelottavia sanoja ja virastoja. Pystyykö heitä vastaan olemaan. Vai kun He päättävät, niin onko meidän suostuttava?

Siis olenko niin huono äiti, että joudun antamaan lapseni vieraalle, että hänellä olisi hyvä olla.  Kaikki tahot toitottavan sen olevan meidän parhaaksi, mutta miksi minusta ei tunnu siltä??

 

Aamulla heräsin ja jopa hetken hymyilin. Mutta kun se domino efekti alkoi niin sit mentiin taas ja lujaa. Tänään huomasin myös senkin, että itse kun pyytää apuja niin tämän siitä saa. Jos kaikkesi yritätä niin tässä on kiitos. Eikö naiselle ole jo tarpeeksi katsoa oman tyttärensä kärsiessä ahdistusta ja paniikkia. Tuijottaa kun hän on istunut puolitoista kuukautta kotona. Ajat joita me saamme viranomaisilta on hamaan tulevaisuuteen. Ja ylipäätänsä se ajan saaminen. Yli kuukausi meni ennen, kun sain edes perheneuvolaa puhelimen päähän.

 

Henkisesti tuntuu, että nyt olen aivan loppu. Niin loppu kuin ihminen voi olla. Jos en olisi yrittäjä niin saisin tällä oman elämäni kertomuksella vuoden sairaslomaa heittämällä. Ja mutta kun se ei nyt auta. Ja mitä tekisinkään jos olisin paikoillani? Ja jos päivällä itkettää niin teen sen ollessa liikenteessä. Kotona, kun ei voi itkeä. Lapseni ahdistuu. Yritän olla ja seistä selkä suorana, mutta...

 

Kuinka kauan pystyn siihen... ?